Paluu Suomeen

Viimeiset viikot Ruotsissa menivät nopeasti ja lähtö takaisin Suomeen tuli yllättävän pian. Alkuhankaluuksien jälkeen viihdyin Tukholmassa loistavasti. Lähestyvä kotiin paluu sai aikaan ristiriitaisia tunteita. Olisi kivaa nähdä taas sisarukset, vanhemmat sekä kaikki ystävät, palata tuttuihin ympyröihin ja harrastuksiin. Mutta edessä oleva pitkä ero Jussista tuntuu kamalalta, kurjaa oli myös jättää Tukholma taakse ja sen hienot kiipeilymahdollisuudet.

Viimeisillä viikoilla oli paljon ohjelmaa ja vierailijoita. Entinen kämppikseni Espanjasta tuli piipahtamaan kavereidensa kanssa päiväksi Tukholmaan, ja vietimmekin ihanan päivän yhdessä kaupungilla pyörien. Emme olleet nähneet yli kolmeen vuoteen, joten juttua olisi riittänyt pidemmäksikin ajaksi. Sovimme tapaavamme seuraavalla viikolla uudelleen Helsingissä, kun olisin kotimatkalla Joensuuhun. Seuraava yllätysvierailija oli kummisetäni, joka tuli päiväristeilylle Tukholmaan. Kävimme yhdessä kahvilla ja lounaalla sekä kävelimme kaupungilla ihmisvilinässä. Oli ihanaa nähdä pitkästä aikaa kunnolla ja jutella ihan rauhassa kaikki kuulumiset.

Viime perjantai-iltana lähdimme iltalaivalla Turkua kohti. Jussilla oli kokous Helsingissä, joten sain onneksi matkaseuraa. Tietenkin sairastuin kuumeeseen sopivasti edellisenä päivänä, mutta onneksi olo pysyi kohtuullisena ja laivamatka sujui flunssasta huolimatta mukavasti. Aamulla hyppäsimme Turussa junaan, Jussi jäi pois Espoossa ja me Rasmuksen kanssa jatkoimme Helsinkiin, jossa tapasin kaverini ja kahvittelimme sen kaksi tuntia jonka odotin junaa. Junamatka Helsingistä Joensuuhun oli pitkä, onneksi eläinvaunussa oli vain yksi koira Rasmuksen lisäksi, ja Rasmus malttoi nukkua rauhassa koko matkan. Isäni haki meidät junalta, ja vanhempieni luona Rasmusta odottikin mieleinen yllätys kun siskoni Anne tuli käymään Nipa-koiran kanssa. Koirat juoksivat yhdessä pitkin pihaa ja nauttivat selvästi kun tapasivat pitkästä aikaa. Seuraavana päivänä serkkuni tuli koiransa Roopen kanssa kylään ja kävimme kävelyllä metsässä. Nipa, Rasmus ja Roope juoksivat yhdessä sydämensä kyllyydestä. Hieman pelkäsin, että meneeköhän Rasmuksen jalka kipeäksi riehumisesta, mutta pientä lihasjäykkyyttä lukuun ottamatta pappa näyttää olevan elämänsä kunnossa.    

Joensuu tuntuu nyt alkuun pieneltä Tukholman rinnalla, mutta alkuun ottaa aina vähän aikaa että sopeutuu, ja arki alkaa rullaamaan. Sunnuntaina pääsen muuttamaan omaan asuntooni, ja pikkuhiljaa löydän rytmin opiskelun ja harrastusten parissa. Tämä viikko taitaa mennä opinnäytetyön parissa puurtaessa ja flunssasta toipuessa, mutta josko ensi viikolla pääsisi jo kiipeilemään ja uimaan. Kovasti kuitenkin jo odotan joulua yhteistä lomaa Jussin kanssa, onneksi jouluun ei ole enää kovin pitkä aika. Sitä ennen pääsen tonkimaan varastooni ja kaivamaan sieltä esille kaikki tavarani. Se on vähän niin kuin jouluna, saan kamalasti ”uutta” tavaraa ja vaatteita, joiden olemassa olon olen ehtinyt unohtaa. Pitäisi aina varastoida puolet tavaroistaan vähintään puoleksi vuodeksi, sitten kun tekee mieli ostaa joitain uutta, menisi vain varastoon kaivelemaan ja tekemään löytöjä.

Menettämisen pelko

Rasmus oli muutaman päivän äreä muille koirille, se laittoi miettimään, olisiko se jostain kipeä. Syy selvisikin pian, ja seuraava yö meni valvoessa ripuloivan koiran kanssa. Vasta aamun valjetessa karu totuus paljastui kokonaisuudessaan ja mun sydän jätti muutaman lyönnin väliin. Rasmus ripuloi verta, ainoastaan pelkkää verta. Eikä muutamaa tippaa, vaan ihan lorottamalla pelkkää verta. Sitä mukaa kun heinikko värjääntyi verestä punaiseksi, puristava tunne rinnassa kasvoi. Ystäväni nuori koira kuoli viime syksynä hoidosta huolimatta veriripuliin, ja ensimmäinen ajatukseni oli ei, ei, ei. Ei näin. Ei vielä. Tiesin, että nyt on kiire eläinlääkäriin.

Lähieläinlääkäristä neuvoivat puhelimessa menemään suoraan eläinsairaalaan. Metrossa matkustessa mietin, että toivottavasti ei ole syönyt mitään sopimatonta, rotanmyrkkyä tai mitään terävää. Koirathan tunnetusti syövät mitä ihmeellisempiä asioita, ja Rasmus ainakin syö kaiken minkä voi edes hyvällä mielikuvituksella kuvitella syötäväksi kelpaavaksi. Sairaalassa päästiin suoraan infektiopuolelle ja Rasmus laitettiin tiputukseen, sillä se oli todella kuiva. Keskustelin eläinlääkärin kanssa mitä tehdään, koska meillä ei ole ruotsalaista vakuutusta joka korvaisi eläimen sairaalahoidon. Ja hoito on todella kallista. Selvää oli kuitenkin se, ettei Rasmus selviäisi kotona ilman nesteystä ja hoitoa, joten Rasmus jäi sairaalahoitoon. Vietin päivän sairaalassa vahtimassa tiputuksessa olevaa koiraani, ja odottelin samalla verikokeiden tuloksia. Kaikki verikokeen tulokset olivat kunnossa, ja myrkytys saatiin suljettua pois. Myöhään iltapäivällä lähdin kotiin, kun Rasmus siirrettiin sairaalan sellaisiin tiloihin, jonne en saanut mennä. Lupasivat soittaa, jos vointi kääntyy huonompaan, tai joutuvat tekemään tutkimuksia, ottamaan röntgenkuvia tai ultraamaan, sillä ne kaikki maksavat erikseen. Illan istuin sohvalla puhelin kädessä ja pelkäsin että se soi. Onneksi puhelua ei tullut. Myöhään iltalennolla meille saapui vieraiksi Aaro ja Miila. Oli ihana saada kauan odotettuja vieraita, Miilan kanssa meillä olikin vaikka mitä suunnitelmia viikonlopuksi.

Seuraavana aamuna eläinlääri soitti ja kertoi Rasmuksen olevan edelleen niin heikossa kunnossa ja ripuloivan vieläkin verta, että hän suosittelee hoidon jatkamista sairaalassa. Pelko rakkaan koiraystävän menettämisestä kasvoi entistä suuremmaksi. Vaikka Rasmus onkin terve, hyvässä fyysisessä kunnossa, pirteä ja hyvin puuhakas superpappa, tiedän, että 10-vuotias suuri koira on jo vanha. Olemme saaneet kulkea yhdessä 10 hienoa vuotta, mutta mä en missään nimessä haluaisi luopua rakkaasta ystävästäni, en vielä. Onneksi Miila oli seuranani koko päivän, ja sain ajatuksia muualle. Kaikesta huolesta huolimatta vietimme oikein hauskan päivän yhdessä. Kiertelimme kaupungilla, kävimme herkuttelemassa lounaalla kahvilassa ja kolusimme järjestelmällisesti vaatekauppoja. Miila teki hienoja löytöjä Lorna Janen liikkeestä, ja minä ostin uuden talvitakin Hennesiltä. Illalla kävin vielä kiipeilemässä ja väsyneenä oli hyvä käydä nukkumaan.

Aamupäivällä eläinlääkäri soitti hyviä uutisia, Rasmuksen saisi hakea iltapäivällä kotiin. Antibiootti oli tehonnut ja ripulointi oli loppunut, eläinlääkärin mukaan kyseessä oli todella ärhäkkä mahatauti. Istuimme Jussin kanssa kotiutushuoneessa ja odotimme hoitajaa joka toisi Rasmuksen meille ja antaisi kotiohjeet. Oven takaa alkoi kuulua tuttua läähätystä ja väkisinkin alkoi hymyilyttää helpotuksesta. Rasmus oli myös ikionnellinen kun haimme sen kotiin. Lähtiessä kuittaisin 12 200 kruunun (vähän reilu 1300euroa) sairaalaskun. Hurja summa rahaa, mutta ei kaikkea voi arvottaa rahassa. Matka metrolle oli hidas ja tuskallinen, sillä nesteytys oli mennyt jossain vaiheessa kudokseen, ja Rasmus oli melkeinpä kolmijalkainen, kun toinen etujalka oli niin turvoksissa ja kipeä. Kotiin palattaessa Rasmus kävi nukkumaan ja nukkui samassa paikassa koko illan. Se oli ihan rättiväsynyt. Ulkoilu väsyneen, ja todella huonosti kävelevän koiran kanssa oli vaikeaa. Rasmus ei olisi halunnut lähteä pihaportilta kauemmaksi, mutta pakkohan se on pissattaa. Onneksi meillä on ensimmäinen puska 10 metriä ovelta, ettei tarvitse kovin kauas lähteä. Kunto parani onneksi nopeasti, ja pian pelaili jo itsekseen sisällä palloa. Jalka vaan vaivaa ajoittain vieläkin, vaikka sairaalareisusta on 2 viikkoa aikaa. Antibioottikuurin loppuessa jännitin kovasti, palaavatko oireet, mutta onneksi toistaiseksi niitä ei ole näkynyt. Ulkoilua olen lisännyt pikkuhiljaa Rasmuksen jaksamisen mukaan, ihanaa nähdä kun se taas jaksaa nuuskia onnellisena ja hätistelee harakoita puistossa. Uskomatonta, kuinka paljon iloa elämään karvaiset ystävämme tuovat. Mä olen todella kiitollinen jos tästä nyt selvittiin, ja saamme vielä viettää ihania terveitä päiviä, toivottavasti vuosia, yhdessä.

Karvakorva ystäväni

Pitkästä aikaa seinällä

Edellisestä kunnollisesta kiipeilystä on vierähtänyt pitkä aika. Joensuussa käyn normaalisti kiipeämässä 3-5 kertaa viikossa. Täällä oloajan olen kiivennyt epäsäännöllisen säännölisesti. Toki kävin Joensuun pikavisiitillä ystäväni kanssa ulkona boulderoimassa, mutta omalta osaltani se oli enemmän terapia- kuin kiipeilyreissu.

Keskiviikkona pitkästä aikaa kaivoin tossut ja mankkapussin vaatekomeron periltä tomuttumasta, ja suuntasin lähimmälle kiipeilyhallille, joka sijaitsee vain 10 minuutin bussimatkan päästä kotoa. En ollut käynyt siellä aikaisemmin, ja halli olikin positiivinen yllätys. Telefoplanin huikeisiin tiloihin verrattuna halli on pieni ja sokkeloinen, mutta kiivettävää oli paljon ja reitit selkeästi merkattu. Plussana vielä ihan huikean pitkä ja raskas negatiivinen seinä.  Alkuun siellä oli kamala ruuhka, mutta pikkuhiljaa väentungos rauhoittui ja kiipeämään mahtui paremmin. Edellisestä kerrasta on sen verran aikaa, että kiipeäminen oli aika kankeaa. Tekniikka kyllä on edelleen tallessa, mutta voimat ovat kadonneet jonnekin. Voimien puuttumisesta huolimatta siellä hänkissä roikkuessa minut valtasi tunne, että tämä on vaan niin mun juttu.  Kiipesin enimmäkseen vain helppoja kahvareittejä. Toki kokeilin muutamaa vaikeampaakin, takamukseni sain hilattua patjalta ilmaan, mutta siihen se sitten jäikin sillä kertaa. Jaksoin kiivetä vähän reilun tunnin, sen jälkeen oli jo pakko luovuttaa. Yleensä kiipeilyn jälkeen mulla on hyvin iloinen ja väsynyt olo. Tällä kertaa fiilikset olivat aika sekavat, olin kyllä väsynyt ja hyvä mieli ja hyvä olo kropassa treenistä, mutta taustalla hienoinen pettymys voimien katoamisesta ja tason jyrkästä laskusta. Mutta voimakkain tunne oli kuitenkin valtava innostus, pakko päästä kiipeämään vaan lisää ja useammin, sillä kyllähän näin pitkä tauko väkisinkin vaikuttaa voimien katoamiseen, ja tiedän myös sen, että ne voimat palaavat suhteellisen nopeasti kun pääsee taas treenaamaan säännöllisesti.

Eilen kiipeilytossut huutelivat kaapista niin lujaa, että suuntasin jälleen lähihallille boulderoimaan. Lauantai iltapäivä osoittautui loistavaksi ajaksi kiipeillä, sillä hallilla ei ollut liiemmin ruuhkaa. Köysittelijöitä oli jonkin verran, mutta boulderoimassa oli meidän lisäksemme vain muutama muu. Kiipeily sujui ihan toisella tavalla kuin keskiviikkona, tuntui, että kroppa oli herännyt toimimaan ja kadonneet voimatkin olivat palanneet. Kiipesin monta 6a tason reittiä flashina, eli ensimmäisellä yrityksellä, sekä muuvittelin paria 6b+. Testasin myös tällä kertaa sitä jättihänkkiä, joka jäi edellisellä kerralla kokeilematta. Helpoin reitti siinä on 6b+. Reitissä on hyvät otteet, mutta raskaaksi sen tekee negatiivisuus ja reitin pituus. Se oli ihan mahtavaa! Treeneistä jäi valtavan hyvä mieli ja innostus. Nyt vaan lisää tätä! Jussi on pitänyt täällä ollessa vähän taukoa kiipeilystä, mutta ilokseni on taas innostunut uudelleen harrastamaan. Malttamattomana odotan, että pääsemme taas aktiivisesti  harrastamaan yhdessä molemmille rakasta lajia. Yhdessä tekeminen on kuitenkin paljon kivempaa kuin yksin puurtaminen.

Muita kiipeilijöitä katsellessa ymmärsin jälleen kerran, kuinka suuri sosiaalinen vaikutus kiipeilyllä on elämääni. Täällä minulla ei ole ollut kaveria jonka kanssa kiivetä, ja vaikka boulderoida voi yksinkin, ei se ole samanlaista kuin seurassa. Ruotsalaiset vaikuttavat aika sulkeutuneilta, eikä juttuseuraa ole kovin ollut kiipeilyhalleilla tarjolla. Vertauksena Yhdysvalloissa  ensi kertaa kiipeilyhalilla käydessäni moni tuli kyselemään että kuka olet, en ole nähnyt sinua ennen. Amerikkalaiset ovat kyllä omaa luokkaansa avoimuudessa ja piireihin oli helppo päästä mukaan. Harrastamiseeni liittyy Joensuussa vahvasti kaverit – yhdessä kiivetään, jutellaan, pelleillään ja parannetaan maailmaa. Vaikka kiipeily ei aina sujuisikaan, hyvästä kiipeilyseurasta saa aina energiaa ja hyvän mielen. 

Superhänkillä supervoimilla

Tahmaista etenemistä

Espanjan loman aikana Tukholmaan oli saapunut syksy. Karu totuus paljastui lentokentällä koneen laskeuduttua, mittari näytti +2 astetta. Sää on viilentynyt kahdessa viikossa huomattavasti, ja puissa on kaunis ruska. Lunta sentään ei ole vielä näkynyt, eikä pahemmin vettäkään satanut. Nyt saa nauttia kauniista syyspäivistä ja syysauringosta.

Lomailun jälkeen kävin jälleen opintojen kimppuun, tekemättömiä tehtäviä on aika paljon, niin harjoitteluun ja vaihtoon liittyviä tehtäviä kuin muita etäopintojakin. Lisäksi vielä opinäytetyö odottaa kirjoittajaansa. Kuten yleensäkin, aloittaminen on hankalaa. Tällä kertaa ei kuitenkaan ollut vaihtoehtoina venyttää aloittamista, vaan hommiin oli käytävä heti. Opinnäytetyön tekeminen on mielenkiintoinen, ja sen parissa puuhailisin vaikka kaikki päivät. Oppari onkin jo nyt hyvällä mallilla, eikä sen suhteen ole kiire. Muut kirjoitustehtävät sen sijaan tökkii ja pahasti. Minulla on monta englanninkielistä pitkää raporttia kirjoitettavana. Englanti ei muutenkaan ole vahvin puoleni, ja kirjoittaminen aiheesta, joka on vieras, on todella hidasta ja työlästä koska sanasto ei ole ollenkaan tuttua. Onnekseni samassa taloudessa asuu yksi kävelevä sanakirja, sekä MOT toimii, mutta silti on välillä turhauttanut niin paljon, että tekisi vaan mieli hyppiä tasajalkaa ja kiljua kuin pikkulapsi. Kun päivästä on käyttänyt 8 tuntia aineistoon tutustumiseen ja suomentamiseen, ja omaa tekstiä on paperilla puoli sivua, itkupotkuraivarit ei ole kaukana. Onneksi on mielekästäkin kirjoitettavaa geriatrisen hoitotyön ryhmätehtävä on mielenkiintoinen, samoin äidinkielentehtävät. Hitaasti ja varmasti kirjoitustyöt vähenevät.

Mukavan hengähdys tauon koulujuttuihin antoi viime viikonlopun vieraat. Jussin vanhemmat ja pikkuveli saapuivat lauantai aamuna ja lähtivät kotimatkalle sunnuntai iltana. Kävimme kaupungilla kiertelemässä ja kahvittelemassa, syömässä hyvin asuntomme viereisessä kreikkalaisessa ravintolassa ja vietimme rentouttavaa aikaa kotona.

Kävin toissa iltana pitkästä aikaa juoksemassa. Jos tehtävät etenee tahmaisesti, niin kyllä eteni juoksukin. Alkuun askel oli kyvyt, mutta pulssi paukutti jo muutaman minuutin kuluttua liki 180. Sitten kun pulssi tasoittui, jalat painoi tonneja. Lenkin lopussa tein vielä tutut spurtit ylämäkeen, eli 3x30 sekuntia täysillä. Asutaan mäen päällä, ja meille on reilun kilometrin mittainen loiva ylämäki, jossa on hyvä ottaa spurtteja. Viimeisen vedon jälkeen koivet tutisi siihen malliin, että oli pakko kävellä kotiin. Toisaalta viime aikoina olen aktiivisesti harrastanut ainoastaan koulutehtävien kirjoittamista ja sohvalla makoilua teekuppi kädessä Spartacusta tuijotellen, joten liekö ihmekään, ettei juoksu oikein kulje. Pitää vaan vetää taas lenkkitossut useammin jalkaan, niin siita se taas lähtee. Tosin yllätin itseni toissa paivänä, kun kokeilin jaksanko tehdä yhdenkäden punnerrusta. Sain tehtyä oikealla kädellä yhden käden punnerruksen, vieläpä aika helposti – polvet maassa, mutta kuitenkin. Vasen käsi vaatii vielä vähän treeniä, mutta luulen, että vasemmallakin onnistuu lähiaikoina. Nyt vaan lisää treeniä ja katsotaan saisiko vielä polvet hilattua maasta ilmaan.

Näkymiä iltalenkillä

Syksy on saapunut puistoteatterinkin

Ihania vanhoja taloja Tukholman keskustan alueella

Rasmuksen kanssa nautitaan aurinkoisesta syysaamusta lähipuistossa

Espanja

Lentokoneen laskeutuessa, tapitin ikkunasta silmä tarkkana alla leviävää Malagaa ja valomerta. Mielessäni tunsin jo tutun Espanjan tuoksun ja lämmön. Teki mieli syöksyä koneesta vauhdilla ulos, mutta kärsivällisesti tallustin venäläisten matkustajien tahdissa terminaaliin. Laukkua sitten saikin odotella reilusti, ja voi että mulla oli kuuma. Teki mieli riisuutua, mutta en kehdannut, enkä myöskään halunnut lähteä vessaan keventämään vaatetusta, jos laukku olisikin tullut juuri silloin. Laukku kuitenkin saapui lopulta, eikä onneksi ollut jäänyt lyhyestä vaihdosta huolimatta kyydistä. Mun matkalaukuilla kun on ollut taipumus jäädä lennoilta säännöllisin väliajoin.

Ulkona nuuskin onnessani lämmintä yöilmaa ja raahasin hikipäässä matkalaukkuani parkkipaikkaa kohden. Kaverini tuli minua hakemaan kentältä, ja 15min matkan jälkeen olimmekin jo kaverini kotona. Oli mahtavaa nähdä pitkästä aikaa. Ja mikä parempaa, lomaa oli edessä vielä 2 viikkoa.  Ruotsissa en ole ratsastanut kertaakaan, sillä ratsastustunnit ovat kalliita, enkä ole raaskinut laittaa vähiä rahojani ratsastamiseen. Espanjassa pääsin ratsastamaa lähes päivittäin,pääsin valmennustunneille mukaan ja notkuin muutenkin tallilla suuren osan lomastani. Nautin siellä oloni joka sekunnista. Sain käyttööni kaverini 6-vuotiaan ruunan, jolla ratsastelin itsenäisesti kentällä, kävin valmennuksessa ja maastoilin. Kentällä hevonen oli rauhallinen ja kuuliainen, mutta maastossa hyvin sähäkkä tapaus. Tykkäsin hevosesta todella paljon, ja olisin mielihyvin ottanut se mukaani Ruotsiin ja Suomeen. Lisäksi tallilla oli 10 ihastuttavaa koiranpentuja, niistäkin olisin voinut salakuljettaa kotiin yhden karvapallon Rasmukselle kaveriksi. Rasmus olisi varmaan ilahtunutkin uudesta kaverista, mutta epäillen, että talouden miespuolinen henkilö ei olisi ollut uudesta asukkaasta kovin mielissään, ja niin pennut saivat jäädä Espanjan aurinkoon. 

Sattui tallilla lomani aikana myös tapaturma, jota pääsimme kaverini kanssa todistamaan. Tallin omistaja oli kouluttamassa kaverini hevosta, katselimme ratsastusta kentän laidalta ja valokuvasin siinä samalla. Aloimme jo tehdä pikkuhiljaa lähtöä kotiin ja laitoin kamerankin pois. Silloin hevonen nousi takajaloilleen ja kaatui kuin hidastetussa filmissä suoraan selälleen ratsastaja selässä. Erityisen vaarallisen tilanteesta teki ratsukon takana oleva betonimuuri ja putkiaita, jota kohti he kaatuivat. Eikä ratsastajalla tietenkään ollut kypärää päässä espanjalaiseen tapaan. Hevosen noustessa maasta jaloilleen, se vielä kierähti maassa makaavan ratsastajan ylitse. Ratsastaja nousi kuitenkin omin avuin maasta ylös, kysyen sainko kuvattua kaatumisen, ja hetken kuluttua totesi, että nousee takaisin ratsaille. Hevoselle kaatumisessa lopulta käynyt kuinkaan, mutta ratsastajan jalka jäi kuitenkin niin pahasti hevosen alle, ettei hän pystynyt seuraavana aamuna kävelemään. Onneksi jalassa ei ollut murtumaa, ja vajaan viikon kuluttua hän jo käveli könkäten.

Toki ehdin lomalla tekemään muutakin kuin istumaan hevosen selässä. Kaverini ollessa töissä, rentouduin uima-altaalla lukien, hengailin kaupungilla ja fiilistelin tuttuja paikkoja, kävin vähän ostoksilla, vietin aikaa kaverini ja hänen perheensä kanssa. Meressäkin kävin kerran pulahtamassa, vaikka vesi alkaakin jo olla aika viileää, ainakin uima-altaan veteen verrattuna. Yhtenä iltapäivänä kiipesimme kaverini kanssa näköalakukkulalle, josta näkee kaupungin yli merelle. Istuimme pitkään kukkulalla, nautimme auringosta, napsimme toisistamme ja maisemista valokuvia ja jaarittelimme tyttöjen juttuja. Jäätelöä söin vähintään yhden reissun tarpeiksi, samoin flaneja ja muuta ihanaa espanjalaista ruokaa. Kotiinviemisiksi ostin Jamon serranoa, choritzoa ja espanjalaista juustoa. Viiniäkin olisi tehnyt mieli ostaa, mutta superpainavan matkalaukun raahaaminen ei houkutellut ja viinit jäivät ostamatta. Kaverini miehensä kanssa saattoi minut lentokentälle, kaksi viikkoa menivät todella nopeasti ja lähtö oli jälleen kerran haikea. Täydellisen rentoutumisen jälkeen Tukholmassa odottaa vino pino koulutehtäviä ja opinnäytetyö, ainakin nyt pitäisi olla energiaa ahkeroida koulutehtävien parissa.

Islero

Ihanat karvakorvat

Onnellinen shoppailija rantakadulla

Treenailua tuplaohjilla

Väitöksiä, kavereita ja skumppaa

Harjoittelun puolivälissä matkasin jälleen pikavisiitille Suomeen, tällä kertaa matkakohteena oli Joensuu ja Jussin väitöstilaisuus. Vaikka Tukholma on ihan naapurissa, matka etelästä susirajalle vaatii monta kulkupeliä ja kamalasti aikaa. Varsinkin kun opiskelijana ei ollut varaa varata lentoa Tukholmasta Joensuuhun, vaan  matkasin Tukholmasta Helsinkiin lentämällä, Helsingistä Lahteen bussilla, ja Lahdesta Joensuuhun junalla. Lahdessa piipahdin siskoni Susannan luona tarkistamassa jääkaapin sisällön ja nukkumassa muutaman tunnin.

Oli kiva käydä Joensuussa, ratsastin miltei jokaisena päivänä, tapasin ystäviäni ja vietin aikaa vanhempieni luona. Kävin myös ystäväni kanssa kiipeilemässä, tai lähinnä jutustelemassa luonnonhelmassa. Kiipeilykamoja minulla ei edes ollut Suomessa mukana, mutta onneksi minulle löytyi tossut lainaan, että sain ne pari helpooa reittiä kiivettyä. Itsellä ei edes ollut kipinää kiipeilyyn, vaan pääpaino reissulla oli rentouttavassa jutustelussa, luonnosta nauttiessa ja puolukoita popsiessa. Perjantaina väitöksen jälkeen illalla kävimme ulkona syömässä, ja istuskelemassa muutamassa ravintolassa kavereiden kanssa. Seuraavana päivänä oli vuorossa vapaamuotoiset juhlat vanhempieni luona, jonne oli kutsuttu molempien perheet sekä kavereita. Kuohuviiniä viikonlopun aikaan taisi huveta muutama pullo, mutta onneksi sitä oli varattu riittävästi, ja ylimääräiset pullot löysivät tiensä uudelle omistajalle.

Paluumatka alkoi tietenkin kamalalla kiireellä ja paniikilla, puolet tavaroista oli hukassa, ja laukku ei mennyt enää kiinni. Kassi piti purkaa ja puolet tavaroista jättää kyydistä. Junan lemmikkivaunu oli tietenkin loppuun myyty, ja Rasmus intoili uusista koirakavereista eikä aluksi malttanut millään maata paikallaan. Alkuun mietin, että voi vitsit, Turkuun on pitkä matka, jos Rasse intoilee samalla lailla koko matkan. Onneksi sain mukavaa juttureuraa vieressä istuvasta tytöstä ja Rasmuskin sai seurustella tytön koiran kanssa. Viking Linen terminaalissa sain ehkä maailman parasta asiakaspalvelua.  Odottelin meluisassa terminaalissa laivan pääsyä, ja huomasin että terminaalin henkilökunta lähestyy meitä Rasmuksen kanssa. Mies rapsutteli hetken Rasmusta ja sen jälkeen ohjasin meidän sivuovesta sisään laivaan, ettei koiran tarvitse turhaan odotella ja stressata täydessä aulassa. Oli helpottavaa päästä pitkän junamatkan jälkeen tyhjään laivaan koiran kanssa ilman sitä jäätävää tungosta, joka laivan käytävillä yleensä vallitsee.

Joensuun reissun jälkeen harjoittelu jatkui, sain edelleen ottaa paljon verinäytteitä ja osallistua kaikkiin hoitotoimenpiteisiin. Pääsin myös tutustumaan harjoittelupaikan fysioterapeutin ja toimintaterapeutin työhön. Koin erittäin antoisana nämä tutustumispäivät, sillä asukkaista tuli esille aivan erilaisia puolia, kuin mitä sairaanhoitajan työssä huomaa. Olen erittäin tyytyväinen fysioterapeutin ja toimintaterapeutin ohjaamiseen ja panokseen, jonka he laittoivat minun oppimiseen. Kaikki kiva loppuu aikanaan, niin myös harjoittelu. Ohjaajani jäi kesälomalle muutama päivä aiemmin kuin harjoitteluni päättyi. Viimeisenä yhteisenä työpäivänä hän toi minulle läksiäislahjana vaatteita, kukkia ja aurinkolasit. Olin ihan otettu, ja hieman harmissani etten minä tajunnut viedä hänelle mitään lahjaa. Sovimme kuitenkin, että näemme vielä ennen kuin palaan Suomeen. Viimeiset päivät olin yhden kokeneen sairaanhoitajan matkassa, kiinnostavaa, miten eri ihmiset tekevat työnsä hyvin, mutta ihan erilaisella tyylillä. Harjoittelu siis päättyi, mutta koulutehtäviä, ja etänä suoritettavia kursseja oli jonossa pitkä lista. Kirjallisten tehtävien kimppuun siirryn siis seuravaksi. Mutta sitä ennen tämä tyttö ottaa pienen aikalisän Espanjan auringon alla ratsastaen, kavereiden seurasta nauttien, ja vanhoilla kotikulmilla tunnelmoiden. ¡Adios!

Syksyn huvia

Viking Line on tullut tutuksi viime kuukausina

Kaislikossa suhisee ja puskissa rytisee

Kiipeilykaverini Hanna saapui Tukholmaan lyhyelle lomalle, ja mitäpä muutakaan lomailu voisi sisältää kuin kiipeilyä. Siispä kartta esille, eväät reppuun, pädi selkään ja suunta kohti kiviä.

Vietimme aamun tietokoneen äärellä tutkien lähialueiden boulderkivin sijainteja ja lopulta päätimme suunnata Skarpnäckin takana sijaitsevan Flaten järven lähibouldereille. Valitettavasti vaan Tukholman topo on myyty loppuun, eikä sitä siis ollut saatavilla. Jokainen ilman topoa tai karttaa kiviä joskus etsinyt tietää, että se voi olla joskus hiukkasen haasteellista. Hetken pohdimme, josko kävisimme kirjastossa tulostamassa kartan, mutta tulimme siihen lopputuloksen, että piirrämme itse google mapsin avulla kartan. Sitä paitsi kivet olivat kartan mukaan ihan polun varrella, eihän niitä nyt siitä voi olla huomaamatta. Google mapsin mukaan kävelyä tulisi metro pysäkiltä vain 2,3km, ja sehän nyt ei ole matka eikä mikään kävellä. Metrolta vaan kävellen etelään päin, siitä motarin yli siltaa pitkin, motarin toiselta puolelta bussin kyytiin, ja bussin päätepysäkiltä lyhyt kävely kivelle. Kuullostaa suunnitelmalta.

Matka Skarpnäckin metroasemalle saakka sujui ongelmitta, paitsi ettei pädin ulkoiluttajia taida olla keskustassa kovin usein ihmisten hämmästyneistä ilmeistä päätellen. Reippaasti kurvasimme metrolta kadulle ja lähdimme lompisimaan katua pitkin, ja heti väärään suuntaan. Onneksi emme ehtineet kävellä vika suuntaan kuin kuin kolme kadunväliä. Sitten u-käännös ja suunta oli oikea. Mutta kun pääsimme motarin reunaan, ei googlemapsissa näkyvää yli-tai alikulkusiltaa näkynyt missään. Lähdimme kävelemään samansuuntaista tietä motarin kanssa, ja päättelimme, että ennen pitkää löytyy kohta josta pääsee joko yli tai ali. Löytyihän se lopulta, ja matka kohti kiviä jatkui. Mutta taas väärään suuntaan. Päättelimme siinä sitten, että järven täytyy olla metsikön takana, ja kun metsään lähti sopivasti kohdaltamme metsätie, suuntasimme sinne. Kyselimme matkalla koiranulkoiluttajalta, josko hän tietäisi missä lähimmät kivet sijaitsevat, mutta hänellä ei ollut aavistustakaan. Aikamme tarvottuamme löysimme kyllä kallion, mutta koska valjaat ja köysi eivät sattuneet reissulle mukaan, jäi se kallio testaamatta. Reilun tunnin tarpomisen jälkeen olimme vihdoin järvellä, missä sivumennen mainiten oli upeat hiekkarannat, nyt tiedän minne mennä ottamaan aurinkoa ja uimaan. No nyt ei enää voi eksyä ja kulkea ohi kivistä kun järvi on kerran löydetty, tai niin me kuviteltiin.

Me käveltiin – ja käveltiin –  järveä kiertävää polkua pitkin, mutta bouldereista ei näkynyt jälkeäkään. Kun lopulta saavuile parkkipaikalle, josta luontopolut lähtevät, arvoimme kauan kumpaan suuntaan lähdemme, polkua pitkin metsään, vai autotietä pitkin eteenpäin. Lähdimme kuitenkin metsään, ja tallustelimme kauniissa maisemissa pitkän tovin. Päädyimme sitten uudelleen autotielle jonka päättelimme olevan se sama tie joka vie parkkipaikalle. Lähdimme kävelemään uudelleen parkkipaikkaa kohden, ja muutaman kilometrin jälkeen siinä tien vieressa nökötti vihdoin kauan etsitty kivi. Padi maahan, eväät esille ja nopea tankkaus että jaksaa kiivetä. Mutta mikä pettymys. Loydettiin 2 järkevää reittiä jotka kiivettiin, ja niihinkin reitteihin oli porattu lisää oteita. Reunimmainen reitti näytti kivalle, mutta oli niin korkea, ettei allekirjoittaneen pää kestänyt kiivetä niin korkeaa boulderia alkua pidemmälle. Hanna muisteli, että tämän kiven lähellä olisi toinen kivi, ja lähdimme tietä pitkin eteenpäin etsimään parempaa kiveä. Tielle ei enää kiviä näkynyt ja päätimme tehdä pienen kierroksen umpimetsässä. Ja kuinka ollakkaan, mikäs muu enää puuttui kuin ukkonen. Mähän tunnetusti pelkään ukkosta kuollakseni, ja mikäs sen mukavampaa kuin rämpiä suon reunaa pädi selässa kiveä etsimässä. Hanna rauhoitteli mua, ettei meillä ole mitään hätää, mutta maa alkoi olla niin vetistä, että lopetimme kiven etsimisen siltä päivältä siihen suon reunaan ja lähdimme puolijuoksua puskat rytisten tietä kohti ja siitä bussipysäkkiä kohden ennen kuin alkaisia sataa. Päästiinkin sopivasti bussiin juuri ennen kuin rankkasade alkoi. Aikaa tähän pieneen kierrokseen meni 5,5 tuntia, yksi kivi löydettiin ja 2 reittiä kiivettiin. Ei ehkä onnistunein kiipeilyretki, mutta hauskaa oli, naurettiin välillä vedet silmissä ja maisemat reitilla olivat oikein kauniit. Varmasti menen toistekin Flatenille lenkkeilemään (ilman padia), sillä ulkoilupaikkana se on mitä mainioin. Seuraavana päivänä menimme Hannan kanssa suosiolla sisälle kiipeilemään, ja sieltä ainakin löytyi helposti paljon kiivettävää ;)

Evästauko ensimmäisellä, ja reissun ainoalla kivellä

Harjoittelua

Ensimmäisenä harjoitteluaamuna heräsin jo hyvissäajoin ennen kellon soittoa. Kotoa on onneksi helppo ja suht nopea  matkustaa harjoittelupaikkaan, varasin kuitenkin tarpeeksi aikaa etten vain myöhästy, ja olin pelipaikoilla jo puolisen tuntia ennen vuoron alkua. Enpä ainakaan ollut myöhässä.

Harjoittelu lähti hyvin käyntiin, toki ensimmäinen viikko meni lähinnä talon tavoille opetellessa ja asukkaiden ja työntekijöiden nimiä opetellessa. Sain ohjaajakseni oikein mukavan ja tomeran oloisen sairaanhoitajan. Tultiinkin oikein hyvin toimeen heti alusta saakka. Mietin monta kertaa harjoittelun aikana, miten hän voi aina näyttää niin laitetulta ja tyylikkäältä ja ihailin häen ihania vaatteita. Voi, mäkin haluaisin näyttää aina yhtä laitetulta! Pidän paljon ohjaajani tyylistä ohjata ja neuvoa ja olenkin saanut  tehdä itsenäisesti paljon, esimerkiksi ottaa verinaytteitä, hoitaa haavoja, antaa insuliineja jne.
Hankalinta on ollut, ja on edelleen, ruotsinkieli. Kaikki työntekijät puhuvat suomea sekä ruotsia, mutta kaikki kirjaaminen tapahtuu ainoastaan ruotsiksi, tietenkin lääkärikonsultaatiot ja ajanvaraukset tulee myös hoitaa ruotsiksi. Onneksi en ole joutunut soittamaan tai vastaamaan puhelimeen. En nimittäin takuulla ymmärtäisi yhtään mitään, saati että osaisin sanoa itse mitään. Välillä vanhusten kanssa kommunikointi on ollut hieman hankalaa, sillä osa heistä ei kuule kunnolla, ja huonolla ruotsilla huutaminen ei tunnu kovin luonnolliselta. Ratkaisin asian niin, että kuljetan jatkuvasti paperia mukana, on helpompi kirjoittaa mitä yrittää sanoa, kuin karjua naama punaisena huonoa ruotsia pihalla niin että raikuu ja kaikki lähitalojen asukkaat tulee katsomaan että kuka siellä huutaa. Ensimmäisen ruotsinkielisen kirjaamisen jälkeen oli kyllä aika kuningas olo. Tosin kielioppivirheitä mun kirjaamisissa on takuulla riittämiin. Mä kirjaan mun ohjaajan tunnuksilla, ja kaikki varmaan luulee että se on kirjoitellut välillä kännissä tai sillä on joku aivoverenkierto häiriö kun yhtä äkkiä sen kirjaamiset on ihan outoja.

Sairaanhoitajan työ on aikalailla erilaista Ruotsissa kuin Suomessa. Harjoittelupaikassani sairaanhoitaja ei osallistu perushoitoon, eli ei käytä wc:ssä, ei auta pesuissa ja pukemisessa jne. Huolehtii siis vain hoitotoimenpiteistä, sekä lääkinnällisistä toimenpiteistä. Vuoroissa on myös töissä enemmän henkilökuntaa kuin monessa paikasa Suomessa. Pidän kovasti harjoittelupaikan kiireettömästä ilmapiiristä. Tilat ovat kaikinpuolin viihtyisät ja käytännölliset. Yksi hoitajista on hyvä kasvattamaan kukkia, ja se näkyy positiivisella tavalla koko talossa, asukkaiden parvekkeilla sekä puutarhassa. Asukkaille on järjestetty paljon aktiviteettejä: karaokea, tansseja, erilaisia jumppa- ja peliryhmiä ja puutarhanhoitoa. Talossa on myös yksi koira, joka on saanut vanhuskoira-koulutuksen. Uskomatonta, kuinka paljon eläin piristää vanhuksia. Sellaisetkin vanhukset, joita ei saa houkuteltua millään ulos, lähtevät mielellään ulkoiluttamaan koiraa.

Samoin kuin Suomessa, ala on täällä naisvaltainen. Ehkä useammat asiat ovat vanhustenhuollossa paremmin kuin Suomessa, mutta ihan yhtälailla täällä puhutaan seläntakana pahaa toisista,  juoruillaan sen minkä ehditään ja muodotetaan kuppikuntia, joista sitten kyräillään toisia. Mutta se taitaa olla samanlaista kaikilla naisvaltaislla aloilla, maasta ja kansallisuudesta riippumatta.

Työmatkalta maisemia

Miniloma Suomessa

Ensimmäisen lomaviikon loppupuolella pakkasimme reput ja suuntasimme Suomeen minilomalle Kallen rippijuhliin. Herätys oli aikainen, sillä Viking Grace lähti lähisatamasta aikaisin aamulla. Onneksi matka satamaan on lyhyt, Rasmus sai kävellessä vielä lisäaamulenkin. Rasmus on tässä perheessä kaikista aamu-unisin, ja ilmesesti aikaisesta herätyksestä johtuen kävikin terminaalissa samantien laukun viereen nukkumaan hälinästä huolimatta.

Kävimme laivalla aamupalalla, kannella nauttimassa auringosta ja katselimme hytissä tv:stä suomalaisia ohjelmia.Viking Grace oli aivan yhtä upea ja ihana kuin edelliselläkin kerralla, hytissä on parisänky ja kaikki on muutenkin niin uutta ja kiiltävää. Varasimme matkalle eväitä mukaan, tarkoituksena syödä piknik lounas aurinkokannella, mutta lounas aikaan mennessä aurinko oli kadonnut sankkaan sumuun, näkyvyyttä oli noin metri ja tuuli navakka, ja näin ollen lounas siirtyi sisätiloihin. Matka Tukholmasta Lammille oli pitkä, Turussa vaihdoimme bussiin ja perille saavuimme puolenyön aikaan. Pitkästä matkustamisesta huolimatta Rasmus piristyi silminähden kun pikkukoirat juoksivat autolle vastaan. Lomailu Suomessa oli kaikin puolin rentouttavaa, säät olivat loistavat ja kävimmekin uimassa lähes päivittäin koirien kanssa. 1-vuotias Topi koirakin paljastui varsinaiseksi vesipedoksi, Topi uiskenteli Rasmuksen perässä ja kävi välillä rantahiekassa kierimässä. Rasmus on vedessä omassa elementissää, se rakastaa vettä ja noutaa mielellään vedestä. Keppejen lisäksi oli noutaa järvestä myös rapumerran, onneksi huomasin sen ajoissa ja merta sai jäädä paikoilleen. Rasmuksen kanssa on helppo uida, sillä se tekee tarkastuskierroksia mutta ei yritä pelastaa jos toteaa kaikkien olevan turvallisesti pinnalla.

Ehdin tehdä myös pikavisiitin Tampereelle tervehtimään Lauraa ja Heidiä. Vietimme oikein mukavan päivän puistossa loikoillen ja mukavia jutellen. Lammilla nautin lomailusta täysillä, kävimme pyöräilemässä kauniissa maalaismaisemissa, puuhastelimme ulkona ja taiteilimme släkkiksellä. Släkkis eli slackline on kahden puun väliin viritetty nuora, jota pitkin voi kävellä ja harjoitella kaikenlaisia muitakin temppuja. Ja tietenkin saunoimme joka ikinen päivä! Miesten mielestä  taisimme viihtyä Annan ja Miilan kanssa saunassa vähän liiankin hyvin, sillä lopulta meille lankesi viimeinen saunavuoro...

Kallen rippijuhlien valmistelussa auttelimme Kaijaa keittiössä sen minkä osasimme. Sää suosi jälleen ja rippijuhlat vietettiin aurinkoisessa säässä. Omat ajatukset harhailivat jo kesäloman loppumisessa ja matkassa takaisin Tukholmaan. Jouduimme lähtemään kesken juhlien bussilla Turkua kohti, josta laiva lähtisi aamulla Ruotsiin.  Lähtö Lammilta oli haikea, oli ollut niin ihanaa lomailla, ettei kaupunkiin palaaminen houkutellut yhtään. Mutta palata pitäisi, sillä loma oli lopuillaan ja harjoitteluni alkaa tiistai aamuna. Rasmus jäi Lammille hoitoon muutamaksi viikoksi, sillä elokuun lopulla tarvitsee matkustaa Joensuuhun Jussin väitöstilaisuutta varten. Muutaman viikon välein matkustaminen pitkiä aikoja on raskasta, ja siksi Rasmus viettää nyt mukavat kolme viikkoa maalla hyvässä hoivassa koirakavereiden kanssa. Lähdimme juhlista bussille tuttuun tapaan sellaisella kiireellä, että unohdin silmätulehdustipat jääkaappiin, ja kaiken huipuksi pukupussi, jossa oli meidän juhlavaatteet unohtui bussiin. Toivoa sopii, että joku ystävällinen sielu toimittaisi sen linja-autoyhtiön löytötavaratoimistoon. Ja se bussikuski kuulutti monella pysäkillä että ottakaa matkatavaranne mukaan. Voi miksi se ei kuuluttanut myös satamassa! No, luultavasti oltaisi silti unohdettu se sinne bussiin..

Turussa vietimme yön satamahotellissa ja jatkoimme aamulla matkaa Tukholmaa kohti Viking Linen Amorellalla. Meillä oli joku säästöbudjettihytti, josta mä olin vähän järkyttynyt. Se sijaitsi alimmalla kannella autokannenkin alla, käytävillä haisi viemäri ja pakokaasu. Ero upeaan Viking Graceen on valtava. Olin todella väsynyt ja ajattelin, että haluan nukkua vielä hetken, mutta ei siitä nukkumisesta oikein tullut mitään. Siellä rämisi ja kolisi ja natisi koko ajan, ja mä mietin koko ajan, että meidän hytti jossain pohjamudissa ja suunnittelin mielessäni reitin yläkansille sokkeloisista käytävistä ja kapeista portaista. Hetki siinä torkuttiin ja sen jälkeen siirryimme kannelle yläilmoihin raikkaaseen ulkoilmaan. Tällä kertaa aurinko paistoi koko matkan ajan ja vietimmekin suurimman ajan matkasta kannella. Lainasin Lammilta kirjan, jota luin koko iltapäivän dumleja mutustellen. Hyvä, että Rasmus jäi Lammille, sillä se olisi takuulla pelännyt rämisevässä hytissä, enkä mä olisi raaskinut jättää sitä hetkeksikään hyttiin yksin. Tukholmaan saavuttua oli vuorossa pikainen kauppareissu, ruoanvalmistus ja seuraavan päivän eväiden pakkaaminen rasioihin. Aamulla olisi herätys klo 5, ja ensimmäinen harjoitteluvuoroni alkaisi seitsemältä.

Vesipeto

Loikoilua riippukeinussa

Taiteilua släkkiksellä

Lomailua

Ruotsinkurssi läheni loppuaan ja viimeiset vieraat ennen lomaa vaihtui lennosta. Siskoni Anne saapui Henkan kanssa maanantaina iltapäivällä, ja Lauran ja Mikan laiva lähti illalla takaisin suomenmaalle. Vietimme yhdessä hauskat neljä päivää ja matkalla terminaaliin mieli oli haikea. Onneksi eroahdistusta lievittämässä oli uudet vieraat kotona sekä pian alkava loma.

Annen ja Henkan kanssa kävimme kaupungilla kiertelemässä ja tottakai vein siskoni ostamaan urheiluvaatteita. Anne ihastui myös laadukkaisiin vaatteisiin ja osti itselleen läjän uusia treenivaatteita. Mietin, että pitänee pitää vähän taukoa ennen kuin menen liikkeeseen seuraavan kerran, sillä myyjät tervehtivät minua jo hyvin tuttavallisesti. Toisaalta ne voisi antaa minulle jonkun alennuskortin kun tuon niille jatkuvasti uusia asiakkaita. Päivisin kävin ruotsintunneilla ja Anne ja Henkka olivat sillä aikaa kaupungilla ostoksilla ja nauttivat Tukholman tunnelmasta. Vaikka tykkäsin kovasti käydä ruotsin tunneilla, odotin jo kovasti lomaa. Keskiviikko oli todella lämmin ja ruotsin tunnin päätyttyä kävimme hakemassa kaupasta valtavan määrän piknik eväitä, ja suuntasimme näköalapuistoon ottamaan aurinkoa ja syömään. Rasmus pääsi mukaan piknikille omien eväidensä kanssa ja viihtyi loistavasti luuta järsien. Olimme ulkona iltaan saakka, ja kotiin palattua Annen ja Henkan täytyi pakkailla sillä lento Suomeen lähtisi aamulla. Saatoin heidät aamulla keskustaan lentokenttäbussille ja suunnistin toiseksi viimeiselle ruotsintunnille. Perjantaina meillä olisi kurssin päättymisen kunniaksi piknik ja siellä laulettaisiin ruotsalaisia lauluja. Kurssilla oli monta jotka osaavat laulaa todella hyvin, ja olikin kiva kuunnella laulua vaikken itse siihen osallistunutkaan. Ruotsalaiset on laulavaista kansaa, niillä on suunnilleen joka tilanteeseen sopiva laulu ja ne laulaa luikauttaa missä tahansa. Mainittakoon kuitenkin, että ruotslainen kännikaraoke kuulostaa ihan yhtä kamalalta kuin suomalainenkin. Naapurimme harrastavat tätä musiikin alalajia aika ajoin. Musiikkia on kiva kuunnella ja laulaisin itsekin mielelläni, jos vain osaisin. Niinpä perjantainakin säästin muiden kurssilaisten korvia ja pidin visusti suuni kiinni opettajien kehoituksesta huolimatta. Kävimme kurssilaisten kanssa vielä iltapäiväkahvilla ja sovimme tapaavamme vielä joskus myöhemmin kesällä.

Loman ensimmäiset päivät meni ihmetellessä ja kotona puuhaillessa. Rasmus aloitti loman railakkaammin ja oli aiheuttaa koirapuistossa toisen koiran kanssa nahistellessa koirien joukkotappelun. Suuremmilta taisteluvammoilta kuitenkin säästyttiin. Maanantaina sää oli todella lämmin ja päätimme lähteä tutustumaan Kungsholmenin rantaan, jossa moni kertoo käyvänsä uimassa ja ottamassa aurinkoa. Kiersimme rantaa pitkin saaren toiselle puolelle jossa on korkeat ja jyrkät kalliot rannassa. Löysimme sopivat kallion kolon johon asetuimme ottamaan aurinkoa, kallioilla oli paljon muutakin väkeä paistattelemassa päivää ja mietimme että olipa tuuri että löysimme näin hyvän ja tasaisen paikan istua. Kovin kauaa emme siinä viihtyneet, sillä suoraan alapuolellamme oli pössyttelevä nuorten miesten joukko. Käry oli sellainen, että totesimme paremmaksi siirtyä raikkaampaan ilmaan ennen kuin olisimme itsekin pienessä pöllyssä siitä kärystä. Kungsholmenin rannalta huomasimme kajakin vuokrauspaikan, jonne päätimme mennä seuraavana päivänä sään salliessa.

Päivä valkenikin aurinkoisena ja suuntasimme siis kajakoimaan. Vuokrasimme kajakit päiväksi ja lähdimme melomaan rantoja pitkin. Oli niin ihanaa! En ole melonut moneen vuoteen ja se oli pitkästä aikaa niin mukavaa. Kiersimme useamman tunnin lenkin, onneksi muistimme ottaa vesipullon ja aurinkorasvan mukaan, sillä päivä oli todella kuuma. Kelluntaliivien etutaskusta löytyi vielä edellisen melojan eväsleipä, jonka sitten syötimme sorsille. Kuka laittaa leivän taskuun ilman kelmua tai pussia? Melontalenkin jälkeen peulaloissani oli valtavan suuret rakot, ja selkä ja kädet olivat superväsyneet. Melominen oli niin kivaa, että on ehdottamasti päästävä melomaan pian uudelleen!

Kungsholmenilla kahvittelemassa

Kajakkirakkautta

Alkumatkan kevyttä etenemistä